Search
  • elsikalliosalo

Mikä olisikaan pelottavampaa kuin..

Itse kuolema, tarot-pakan pelätyin kortti ja ihmismielen ymmärryksen ulkopuolella häämöttävä musta varjo, abstrakti asia, josta on kerrottu tuhansia tarinoita ja teorioita, mutta josta kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään varmaksi.. Pysähdytäämpä hetkeksi aiheen äärelle.. Voit kysyä itseltäsi: Kuinka sinut olet kuoleman kanssa? Kuolema, tuo länsimaisen yhteiskunnan kauhu, elämän väistämätön tosiasia jonka kohtaamista moni meistä pakenee hinnalla millä hyvänsä. Kannustan sinua tänään laskeutumaan kysymyksen äärelle: Kuinka sinut olet kuoleman kanssa? Hirvittääkö edes ajatella koko asiaa? Viisausperinteet ja -filosofiat opettavat, että kuoleman kohtaaminen on yksi voimauttavimmista meditaatioista. Lähes kaikki inhimillinen pelkomme rakentuu jollain tavalla kuolevaisuutemme ympärille.

Traumatisoivissa tilanteissa, joita olemme elämässämme kohdanneet, pelkoreaktio rakentuu sen ympärille, että tosissaan pelkäämme henkemme olevan uhattuina tavalla tai toisella.

Kun kohtaamme meditaatiossa pelon energiaa, kohtaamme oman kuolevaisuutemme - ehkä tämä on yksi niistä syistä, miksi kuolemameditaatio tai varjotyö ylipäätään ei vieläkään ole saavuttanut uushenkisten länsimaalaisten keskuudessa suurta suosiota - individualistinen ja todellisuuspakoinen kulttuurimme on ohjelmoinut meistä nopean nautinnon hakuisia dopamiininarkkareita, eikä vaikeiden asioiden kanssa läsnäoleva meditaatio tuo meille nopeita kiksejä. Siksipä kuolemameditaatio on kaikessa voimakkuudessaan sitä juurevaa lääkettä, jota ikuisen elämän tavoittelemiseen ja nuoruuden ihannointiin fiksautunut kulttuurimme kaipaa - ja me olemme osa tuota kulttuuria. Kuolemameditaatio on syvää antautumista kaiken väliaikaisuudelle. Se auttaa meitä ymmärtämään, että juuri kun keksimme kaavan, elämä murskaa sen. Juuri kun something makes sense, juuri kun takerrumme. ”Ah minäpä sen keksin, näin se on ja näin se tulee menemään!” Vaan elämä jatkaa kulkuaan egoni hauraista kiinnittymisyritelmistä huolimatta - kuolemameditaatiossa opettelen päästämään irti. On inhimillistä, että etsimme jotain pysyvää, peruskalliota johon juurtua. Mutta materiaalisessa todellisuudessa mikään ei ole pysyvää - paradoksaalisesti voimme kuolemameditaatiossa luoda juurevan yhteyden kaiken väliaikaisuuteen ja opetella juurtumaan pysymättömään - niin epämääräiseltä kuin se kuulostaakin, voimme hiljaa kuulla sisällämme sielumme janon antautua kuolemalle. Näin juurrumme johonkin paljon syvempään, kuin mitä materiaalinen todellisuus voi meille koskaan antaa. Sillä kaikki mihin tässä elämässä takerrumme, sen lopulta menetämme. Oli kyseessä sitten persoonamme osa, ihmissuhde tai omistamamme konkreettinen asia, kuten vaikkapa talo tai oma tontti. Mitä vahvemmin pystymme omistamaan ilman takertumista, sitä valmiimpia olemme vastaanottamaan elämän meille tarjoamia lahjoja, koska tiedämme, että omistajuutemme ei korruptoi meitä, sillä emme määritä itseämme omaisuutemme kautta. Vaan jonkin paljon suuremman, kuoleman ja elämän itsensä, syvään juurtuneen henkisyyden kehollistumina. Kun elämme pelossa, mielemme hakee alitajuisesti lohtua kaavoista, pysyvyydestä ja onnistumisen kokemuksista. Kannustan meitä kuitenkin pohtimaan, miltä tuntuisikaan kokea sen tasoista turvaa, ettei ulkoisilla olosuhteilla olisi enää merkitystä - sisäinen rauhamme ei olisi enää sidoksissa ulkoiseen.

Miltä tuntuisikaan luopua tavoitteista, joita olemme asettaneet itsellemme? Miltä tuntuisikaan antautua täysin? Tätä itsetutkiskelua harjoittelemme Kipinä Akatemiassa. Uusin kuolemameditaatio-harjoitus julkaistaan perjantaina 1.4. Rakkaudella, Elsi Valeriana

43 views0 comments

Recent Posts

See All